Mitä yhteistä on seuraavilla asioilla?
Kun rehtori kertoo, että jatkossa kouluissa opiskellaan säästösyistä ilman lämmitystä.
Kun Vantaan kaupunki kertoo, millä tavalla seuraavaksi aikoo riistää opettajia.
Kun edunvalvojat ja kuntatyönantaja päättävät yhdessä heikentää opettajien etuja.
Yhdistävää on se, että jokaisessa tilanteessa paikalle liihottaa työyhteisön toksisen positiivisuuden (topo) äänitorvi. Olipa tilanne kuinka epäoikeudenmukainen tai sopimuksenvastainen, toksinen positiivisuus ei lopu.
Useimmiten näkyvänä ilmiönä on korvasta korvaan ulottuva tekohymy. Tätä säestää kultaisista Suomi-filmeistä tuttu tekoreipas puheenparsi. Jos ääntä pysähtyy kuuntelemaan, useimmin kuultu virke on: ”no mutta onneksi meillä on töitä!” Sillä ei ole väliä, vaikka työoloja ja -ehtoja heikennetään koko ajan.
Varsinaista edunvalvontaa toksisen positiivisuuden ihmiset eivät halua. Jos joku yrittää työyhteisössä nostaa ääntään epäkohtien ääressä, topo-ihminen kiekaisee: ”pitääkö näistä luottamusmiesasioista TAAS puhua? Meillä olisi töitä tehtävänä - sillä onneksi meillä vielä on töitä!”
Olen ihmetellyt tätä ilmiötä niin kauan kuin alalla olen ollut. Siinä missä muilla aloilla hanskat putoavat ja linjat liittoon käyvät kuumina, opetusalan topo-narratiiviin on kuulunut kääntää huonotkin asiat pakkomielteisesti hyviksi: ”Vantaa päätti ottaa palkastani pois 400 euroa, mutta olisihan se voinut ottaa 500 euroakin. Asiat voisivat olla huonomminkin! Jukopliut, tämähän on torjuntavoitto!”
En ole ymmärtänyt koskaan, mitä tällä pyritään saavuttamaan. Onko ajatuksena nostaa statusta työyhteisön ja lähiesihenkilön silmissä, jotta sitten rahakaudella pääsisi tavoittelemaan maagista TSA-lisää? Onko niin, että tällainen ihminen ei oikeastaan halua tai tarvitse työstään rahaa? Vai onko niin, että jos päästää suojauksen alas ja kulissin kaatumaan, tulee nähneeksi jotain sellaista itsestään, työnantajastaan ja alastaan, että kasetti ei sitä kestä?
En väitä, että toksisesti positiivisia ihmisiä olisi koko ala täynnä. Tällaiset ihmiset ovat kuitenkin edunvalvonnalle ja työyhteisölle omalla toiminnallaan haitallisia, sillä heitä ei kiinnosta oikeudenmukaisuus, työolojen parantaminen tai solidaarisuus.
Karmivin tilanne on, jos tällainen ihminen päätyy jostain syystä tekemään edunvalvontatyötä vaikkapa luottamusmiehenä. Silloin mikä tahansa kaltoinkohtelu menee läpi, sillä hän on oitis valmis nielemään heikennykset koukkuineen, syötteineen ja kohoineen. Näissä tilanteissa topo visertää: ”työnantajalla on aina oikeus käyttää direktiovaltaa.”
Leveä hymy ei peitä sielun mustaa aukkoa.