Astuin takaisin hapettomaan ja kuumaan luokkahuoneeseen, jonka yksi seinä oli yhtä suurta ikkunaa. Vaatteet liimautuivat iholle kuin kosiomies saatille istuessani alas keinonahkapäällysteiselle tuolilleni. Alkamassa oli onnellistumiskoulutus.
Puhuja asteli lavalle hymyillen niin kuin autokauppias, joka yrittää myydä purkalla korjattua Passattia ennen korjauksen pettämistä. Puhuja vispasi käsiään ilmassa ja kertoi olevansa tekemässä meitä onnellisiksi. Hänen missionaan on kuulemma nähdä Suomi, jossa ei ole yhtään katkeraa vanhusta.
Haalea hanavesi heilahti juomapullossani, kun puristin sitä ilmeettömänä. Totesin, että koulutusta oli vielä jäljellä 58 minuuttia, joten yritin hakea mukavampaa asentoa tuolillani. Hörppäsin vettä ja katsoin myyntimiehen heiluttavan omaa kirjaansa ilmassa.
Myyntimies iski tarinaa omasta muutoksestaan. Hän heijasti taululle kuvan itsestään ison vuoren huipulla. Kuulemma kuvassa oli vain onnellisen miehen kuori, mutta hän oli aidosti onnellinen vasta nyt, meidän kanssamme. Kurkkasin hänen nettisivujaan ja sama kuva oli siellä kertomassa siitä, miten hän oli ylittänyt itsensä ja uskaltanut unelmoida isosti.
Puhuja kiihotti meitä sulkemaan silmämme ja miettimään, missä tilanteissa olemme onnellisia. Tunsin, kuinka hikinoro valui selkäpiitäni pitkin samalla kun mietin, että olisin mieluiten missä tahansa muussa paikassa kuin tässä ja juuri nyt. Imin happea hapettomasta ilmasta ja pyöritin kynää kädessäni. Se tuntui tahmealta niin kuin karaokeillan jälkeinen kitalaki.
Tämän jälkeen meidän tuli vaihtaa onnellisuuskokemuksia tovereidemme kanssa. Olin ilahtunut huomatessani kollegani olevan samoissa ajatuksissa itseni kanssa. Päädyimme onnellistamaan toisiamme tuomitsemalla käynnissä olevan helppoheikkihegemonian.
Puhuja kehui, kuinka hän aina pitää ovenkahvasta kiinni ja miettii, kuinka onnellinen onkaan. Naurahdin kuivasti mielessäni, sillä tajusin, että ovenkahvapedagogien rinnalle on selvästi tullut ovenkahvaonnellistaja.
Valmennussessio oli lähestymässä kliimaksiaan. Imin viimeisiä pisaroita vesipullostani kuin teini ensimmäisiä fritsujaan. Oloni ei ollut voimautunut. Laskin minuutteja.
Lopulta kohteliaat aplodit saattelivat kauppamiehen pois lavalta ja meidät kotimatkalle. Astuessani ulos kevätaurinkoon mietin, että tähänkö menivät veroeuromme sekä tyhy-rahamme. Ylioppilastaustainen kouluttaja kiisi jo kohti seuraavaa valokeilaa. Kivimies tuijotti ilmeettömänä minua, kun kävelin rautatieasemalle. Aseman hälinässä mietin, että olisivatpa koulutukset koulutuksia, eivät vain tyhjää puhetta tai käsienheiluttelua. Olisipa mukavaa joskus vaikka oppia jotain uutta.
Comments