Eettinen kuorma ja savuava ristipääruuvitaltta

Saan toistuvasti kuulla ammatillisen puolen opettajilta siitä, kuinka heitä riipii se, että he joutuvat laittamaan ns. työharjoitteluun opiskelijoita, joilla ei oikeasti ole mitään valmiuksia siihen. Samoin tuskaa koetaan siitä, miten ohueksi on mennyt tietopohja, josta sitten raapaistaan minimimäärä opiskelijoille, jotka saavat raapaisusta hitusen tietoa itselleen.

Opettajat haluavat, että opiskelijoilla on riittävät valmiudet toimia omien alojensa tulevina ammattilaisina. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista rahoitusmallien, opiskelijoiden valmiuksien tai oppilaitosten linjausten vuoksi.

Kuinka moni ottaisi työpaikalleen harjoittelemaan kaverin, jonka mielestä 400 grammaa ja 400 milligrammaa on samanlainen annos särkylääkettä? Kuka ottaisi sähköasentajan, jonka harjoitteluseinästä toistuvasti tulee harmaata savua ja jonka ristipääruuvari on toistuvasti paloina savupesäkkeen vieressä? Tai kuka ottaisi bussikuskin, joka ei tiedä oikean ja vasemman välistä eroa?

Opettaja räytyy eettisen kuorman alle, koska hän on puun ja kuoren välissä: oppilaitosten rahoitus ja toiminta perustuvat luonnollisesti opintojen etenemiseen. Samaan aikaan pitäisi varjella olemassa olevia työelämäkontakteja ja olla päästämättä harjoittelupaikoille opiskelijoita, joilla ei ole minkäänlaisia valmiuksia työelämässä toimimiseen.

Moni yleissivistävän puolen opettaja osaa samastua tähän tuskaan, kun aletaan puhua armovitosista. Se ero armovitosiin on, että armovitoset eivät tule kotiisi tekemään sähkötöitä tai aja työmatkaliikennettäsi. Kärjistetysti: armovitoset ovat numeroita todistuksissa, mutta ammatillinen osaamattomuus voi johtaa murhenäytelmiin. Tästä huolimatta sekä armovitoset että puutteelliset ammatilliset valmiudet ovat aivan yhtä suuri ongelma.

Tästä kaikesta pitäisi voida puhua enemmän. En kaipaa laisinkaan ongelmissa vellomista, sillä me opettajat keksimme joka kerta lopulta keinon pitää päämme pinnalla. En halua toksisen positiivista keskustelua, jossa ongelmat töytäistään yksilöiden väärämielisiksi käsityksiksi. Kaipaan sitä, että ilmiö tunnistetaan ja siihen aletaan miettiä rakentavia ratkaisuja. Oman riman laskeminen on yksi ratkaisuvaihtoehto, mutta se ei saa olla ainoa vaihtoehto. Muuten ollaan tilanteessa, jossa eettinen kuorma jäytää opettajan alanvaihtokuntoon.