Helsingin Sanomissa oli erittäin ansiokas opettajien haastatteluihin pohjautuva artikkeli sunnuntaina 21.5.2023. Artikkelia on opettajapuolelta kiitelty, mutta etenkin kasvatustieteen parissa yliopistossa puuhaavat ovat siitä pahoittaneet mielensä. Kuulemma on väärin tutkittu ja mielipiteetkin ovat vääriä.
Olen halunnut jo pitkään saada vastauksen sille, miksi meidän arkikokemuksemme ei toisten mielestä voi olla totta, jos se ei mahdu teoreettiseen viitekehykseen. Me elämme todellisuuttamme joka päivä, emme lue sitä kirjasta tai Pirkkalan opetusmonisteista. Meidän arkemme koostuu elävien ihmisten kanssa työskentelystä, ei kaavioista ja kuvituskuvista, joilla kouluarkea yritetään hahmottaa.
Ymmärrän erittäin hyvin sen, että yksilön kokemus ei ole yleistettävissä koko yhteisön kokemukseksi. Tämä toimii vain yhteen suuntaan: HS:n artikkelissa opettajat kertoivat varsin yhtenäistä tarinaa koulun ongelmista ja muutoksesta. Tämä haluttiin yliopistoväen puolelta tyrmätä. Kun taas joku sankariopettaja toisaalla mediassa kertoo, kuinka hänen tunneillaan puhelimet eivät häiritse, inkluusio toteutuu ja hyllyssä tuijottava täytetty rusakkokin alkaa hymyillä, tämä on heti yleistettävissä. Jos muut eivät tähän samaan stahanovilaiseen opettajuuteen pysty, he ovat vain huonoja opettajia.
Kaikesta keskustelusta välittyy yliopistoväen suuri tarve tulla nähdyksi ja kunnioitetuksi. Voi kuulla, kuinka kammioissa huudetaan ”me halutaan kehittää koulua, mutta sen pitää kehittyä viitekehykseni mukaisesti!” Aito, oikea koulu on elävä organismi, jota kehitetään parhaiten sisältä käsin.
Haastankin sinut, tuohtunut kasvatustieteilijä: kierrä kouluissa! Käy oppitunneilla! Tutustu koulun toimintaan! Elä koulua! Keskustele työntekijöiden kanssa!
Me teemme koulutyötä päivätyönämme. Me keksimme ratkaisuja, joilla juuri meidän oppilaitoksissamme saadaan työrauha pidettyä ja oppijat opetettua. Me paikkaamme hukassa olevaa vanhemmuutta ja me näemme kaikki koulussa tapahtuvat muutokset heti.
En ole kuullut miltään muulta alalta samanlaista työntekijöiden vähättelyä kuin yliopistoväen kohdistamana meidän alaltamme. Minusta tässä asiassa ei edes tarvitse valita puoliaan, koska on päivänselvää, että meidän pitäisi seistä yhtenä rintamana ja tehdä koulua paremmaksi yhdessä. Se ei ole pitkään aikaan ollut mahdollista eikä syy ole meissä opettajissa.
