Viime lauantain suvivirsi oli toistaiseksi viimeinen minulle opettajana. Kävin juuri allekirjoittamassa työsopimuksen, ja 17 opettajavuoden jälkeen siirryn syksyllä hallinnon puolelle koulujen tietotekniikka-asiantuntijaksi naapurikuntaan.
En lähde tässä luettelemaan niitä kaikkia työnkuvassa ja koulumaailmassa pielessä olevia asioita, jotka ovat alanvaihtoon johtaneet. Mitenkään selvää tai suunnitelmallista tämä ei ollut, vaan vielä viime kesän ja syksyn aikana työnantajani järjestämässä uraohjauksessa päädyin siihen, että kaikkein eniten haluan kuitenkin tehdä opetustyötä omassa tutussa koulussani.
Keväällä siinä hiihtoloman aikoihin minulle kuitenkin syntyi suorastaan affektiivinen pakko muutokselle. Olin lopulta oivaltanut, että työn liiallinen intensiteetti ja sen synnyttämä kumulatiivinen kuormitus tulevat viemään toimintakyvyn ennemmin tai myöhemmin.
Peruuttamatonta vahinkoa ei (toivottavasti) ole vielä tapahtunut, joten ainoa ratkaisu on lopettaa opetustyö heti. Koulun vaihtaminen ei ollut ratkaisu – se korjaisi jotkut ongelmat, mutta eivät tätä perustavanlaatuisinta. Työelämässä pitäisi kuitenkin jatkaa vielä sen kolmisenkymmentä vuotta. Lisäksi toimintakykyä pitäisi jäädä töiden ulkopuolellekin.
Tämä oikeastaan on se asia, joka teki opetustyössä jatkamisesta itselleni periaatteellisen ja moraalisen kysymyksen: työ ei voi mielestäni olla sellaista, että se imee koko sielun kuiviin. Se on väärin itseä kohtaan, se on väärin perhettä ja läheisiä kohtaan, se on väärin koko ihmisyhteisöä kohtaan. Opetustyö on ehdottomasti tekemisen arvoista työtä, mutta senkään tekemisen hinta ei voi olla tekijälle kohtuuton. Kun lisäksi en työssäni itseäni maltillisesti uhratenkaan saavuttanut sillä hetkellä monen opiskelijan osalta itseäni tyydyttäviä tuloksia, olin lopultakin valmis luopumaan opettajuudesta.
Prosessi oli pitkä, mutta päätös tapahtui nopeasti kuten myös kaikki sen jälkeen. Ilmoitin irtisanoutuvani heinäkuun lopussa ja aloin laitella työhakemuksia. Hain erilaisia kuntien ja valtion asiantuntijatehtäviä, joiden kanssa oma osaaminen ja kiinnostus suurin piirtein kohtasivat. Eihän minulla mitään tietoa edes ole nykypäivän työnhausta tai missä niitä työpaikkoja voisi olla, mutta niin kauan kuin kouluarki painaa päälle syöden kaiken ajatusenergian, ei ole mitään mahdollisuutta sellaisia keksiäkään. Tämän vuoksi myös irtisanoutuminen, jotta töiden loputtua olisi täysi vapaus ja toisaalta myös pakko kartoittaa kaikenlaisia vaihtoehtoja, joita en nykytilanteessa osaisi vielä kuvitellakaan.
En kirjoittanut hakemuksiin itse opetuksesta sanaankaan, enkä tainnut mainita siitä haastatteluissakaan. Pitkin kevättä mielenkiintoisia työpaikkoja ilmestyi julkisiin hakuihin sen verran hyvin, että en väkisin hakenut jokaiseen edes etäisesti mahdolliseen, vaan vain sopivimpiin ja kiinnostavimpiin. Ja lopulta löytyi se yksi rekrytointitiimi, joka arvosti opettajan työssä hankittua osaamistani – etenkin sitä, mikä oli kertynyt erilaisissa koko koulun pyörittämiseen liittyvissä tukirooleissa.
En oikein osaa eritellä, mitä kaikkea tunnen tällä hetkellä – toisaalta erinäisiä tunteita asian suhteen on työstetty jo monta vuotta. Päällimmäisenä ilo ja helpotus, että sain prosessin päätökseen ja voin lomailla koko kesän murehtimatta. Haikeus luopuessa mahtavista työkavereista ja aidoista oppilaista. Suru siitä, missä jamassa koulu, oppilaat ja työntekijät ovat, ja että professioni on tullut mahdottomaksi harjoittaa. Päättäväisyys ja tunne siitä, että olen valmis siirtymään eteenpäin ja että uusi työni voi olla yhtä lailla merkityksellistä mutta vähemmän kuormittavaa.
Kiitos kaikille opetusalan kohtalotovereille kanssakulkemisesta. Kaikenlaisten ajatusten pallottelulla kanssanne opetusalan sisäisissä keskusteluissa on ollut valtava merkitys minulle, ja on pitkälti teidän ansiotanne, että olen nyt tässä jättämässä tämän välitilinpäätöksen.
Comentarios