Loppukesä on aikaa, jolloin me opettajat valmistaudumme tulevaan työvuoteen kukin tavallaan. Syksyn rituaaleihin monella kuuluu myös välineiden tarkistus. Moni on varmasti hankkinut uuden työvaatekerran tai päivittänyt laukun, jossa tarvittavat paperiniput kulkevat kodin ja työpaikan välillä. Joku on saattanut ostaa uskomattoman päheän kuulakärkikynän, jolla myöhäisillan kokeiden korjaussessiot sujuvat kevyemmin.
Niin kauan kuin ostetaan tarpeeseen ja itselle, asiat ovatkin mitä erinomaisimmalla tolalla. Todellisuutta taitaa kuitenkin olla sekin, että moni ostaa myös jotain pientä oppilaiden arkea piristämään. En kiellä, etteikö oppilaiden käyttöön ostetulla materiaalilla voisi olla myös open arkea piristävä vaikutus. Varmasti olemme myös erilaisia sen suhteen, kuinka merkityksellistä meille on esimerkiksi työympäristömme esteettisyys. Näissä yhteyksissä on puhuttu paljon siitä, kuinka työvälineiden hankkiminen kuuluu työnantajalle eikä työntekijälle. Eräs toinen näkökulma on kuitenkin jäänyt selvästi vähemmälle huomiolle.
Kun maailma on hukkumassa tarpeettomaan tavaraan, ei varmaan haittaisi pysähtyä miettimään sitäkin, onko opettajakunnan jokasyksyiselle ostovimmalle vaihtoehtoja. Oppilaat tuskin vuosittaisia uusia glitterliimoja ja -kyniä luokkaan kaipaavat, ellei heitä opeteta niitä kaipaamaan.
Kysyisinkin:
1) Voisiko omasta luokasta saada esteettisesti miellyttävän ja oman näköisen työympäristön muullakin keinoin kuin ostamalla sinne joka syksy yhtä ja toista pientä rihkamakaupasta?
2) Voisimmeko ajatella, että emme tietoisesti kannustaisi ja ryhmäpaineistaisi toinen toisiamme ammattiryhmän sisällä shoppailemaan silkasta shoppailun ilosta? Tarvitsemmeko oikeasti vinkkejä siihen, mitä voisimme mistäkin kaupasta ostaa – emme havaittuun tarpeeseen vaan vain siksi, että joku tuote on niin ihana ja piristävä?
3) Voisiko opetusmateriaalikeskustelu opettajaryhmissä soljua myös sisältö edellä vertaillen ja analysoiden? Ihanan herkullisen näköisiä uusia korttipakkoja saattaa tehdä mieli hankkia vain niiden houkuttelevan ulkonäön perusteella, mutta pysähdymmeköhän aina tarpeeksi tarkasti ostoinnossamme miettimään, onko materiaali myös sisällöllisesti niin mielekäs ja laadukas, että se oikeasti tukee oppimista paremmin kuin jokin aiemmin käytössä ollut materiaali?
Saisimmeko joskus kuulla kriittisiä arvioita siitä, mikä jossakin materiaalissa toimii ja mikä ei, sen sijaan, että kannustamme toinen toisiamme hankkimaan mahdollisimman monta erilaista materiaalia ja apuvälinettä oppilaiden ja itsemme iloksi?
Voisiko vähemmän olla enemmän myös opettajan hankinnoissa? Voisimmeko me opetussuunnitelmiinkin sisältyvään kestävään kehitykseen sitoutuneet ammattilaiset kannustaa toisiamme kestäviin valintoihin myös täällä somessa?