Kevään toisen tulemisen myötä somessa on noussut esille eri puolilla opetustyön sankareita kuin korvasieniä hakkuuaukeilla. Nämä työn sankariksi itsensä nostaneet opettajat ovat edunvalvonnalle yhtä vaarallisia kuin käsittelemättömät korvasienet.
Viikon ensimmäinen edunvalvonnallinen gyromitriiniannos tuli, kun eräs opettaja ulostulossaan kertoi hoitavansa oppilaidensa perheiden asioita iltaisin, viikonloppuisin ja kesälomisin. Kuulemma se tukee ihanasti luokkahuonetyötä ja antaa kivaa sisältöä arkeen. Tällaisessa tapauksessa eettinen problematiikka on yhtä vahvaa kuin ryöppäämätön muhennos.
Toinen rautaisannos käsittelemätöntä edunvalvontamyrkkyä tuli leirikoulujen muodossa. Unohtumattomia elämyksiä ei kuulemma mitata rahassa. Kolmas saalis tuli oman puhelimen käytöstä työasioiden hoitamisessa. Työnantaja kun ei anna puhelinta, niin sitten kunnon opettaja uhraa omansa.
Yhteistä näille esimerkeille on se, että opettajat itse tahtovat toimia siten, että kokonaisuutena toiminta ei edistä edunvalvontaamme, vaikka se yksilötasolla voisikin olla sopivaa. Ei auta, vaikka joku osaisi ryöpätä korvasienet, jos muille tarjotaan niitä ryöppäämättöminä.
Miksi tämä sitten on haitallista? Olemme kaikki luultavasti tietoisia siitä, että opettajat ovat jatkuvasti tarkkailtavina yhteiskunnassa. Kansan syvät rivit tietävät, että meillä on leppoisa puolipäiväduuni neljän tunnin työpäivineen ja pitkine lomineen. Ulostulot, joissa hehkutetaan ilmaistyötä, uhrihenkeä ja venymistä suorastaan odottavat pääsyä mediaan ja osaksi Suurta Narratiivia.
Olemme täysin syystäkin soimanneet OAJ:n edunvalvontatyötä vuosien varrella. Nyt Kellosillalla on tahti muuttunut ja opettajien edunvalvonta kiinnostaa. Olisi erittäin suotavaa seisoa tässä rintamassa mukana etenkin, kun ne asiat, joista pitäisi luopua, perustuvat ilmaistyölle ja venymiselle. Kysehän ei ole minkäänlaisesta heikennyksestä vaan solidaarisuudesta.
Solidaarisuus opetusalalla tarkoittaa mielestäni sitä, että tiedetään, mikä kuuluu opettajan työhön, mikä ei kuulu ja minkä verran pitäisi korvauksia tulla käytetystä työajasta. Jos yksilö haluaa ostaa suosiota eri sidosryhmiltä pesemällä kaakelisaumoja oppilaidensa kotona, niin on päivänselvää, että ulostulona tällaisella kerskuminen on yhtä kannattavaa kuin raa’an korvasienen järsiminen. Maku voi olla hetken hyvä, mutta lopputulos painuu niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta raa’asti tappiolle.
Osana solidaarisuutta on myös paineen luominen työnantajan suuntaan asioiden korjaamisen ja edunvalvonnan parantamisen nimissä. Mitään todellista painetta ei ole, jos me emme pysähdy miettimään myös omia toimintatapojamme. Vaikka me teemmekin työtä yksilöinä, me edustamme vääjäämättä koko opettajakuntaa ulostuloissamme.
Korvasienet saa ryöpättyä myrkyttömiksi ja herkullisiksi. Olisipa edunvalvontamyrkyn poistaminen yhtä helppoa.
