Niin somessa kuin koulumaailmassakin on puhuttu viime aikoina paljon oppilaiden ja opiskelijoiden diagnooseista. Minusta on tärkeää, että nykyaikana osaamme tunnistaa erilaiset oppimisen tai käytöksen haasteet.
Ongelmallista on se, että tunnistamisen jälkeen ei välttämättä tapahdukaan mitään. Inkluusio poimii hedelmänsä, jolloin diagnoosikaverit jatkavat aivan samaan malliin yleisopetuksen mukana eikä tukitoimia ole olemassa muualla kuin paperilla. Näistä tapauksista kuulee aivan liian usein.
Toinen ongelma tulee diagnoosikortin käyttämisestä joko argumentointivälineenä tai osana jokaista koulutyöpäivää. ”En mä voi tätä tehtävää tehdä, koska mulla on adhd!”
Moni diagnoosikortti pelataan myös vielä pidemmälle. Esimerkiksi monien asioiden, kuten alaikäisten sähkötupakoinnin, katsotaan olevan sallittua, jos vain diagnoosissa on sopivat kirjaimet. Tällaiseen keskusteluun törmäsin aivan hiljattain: jos 12-vuotias on nepsy, yleiset säännöt eivät voi koskea häntä.
Me tarkoitamme näissä asioissa monesti hyvää, mutta mielestäni metsään mennään ryskäten kuin vauhkoontunut hirvisonni. Diagnoosit eivät saa olla vapaudut vankilasta -kortteja vaan niiden tehtävä on ohjata tapoja, joilla työtä tehdään ja joilla ihmisten kanssa toimitaan. Diagnoosi ei saa olla oikeutus esimerkiksi väkivaltaiselle käyttäytymiselle vaan tällöin tukitoimet tulee miettiä kokonaan uusiksi.
Moni nostaa tässä kohtaa esille Salamancan julistuksen kertoman inkluusion ilosanoman. Jostain kummallisesta syystä Salamancan julistuksen fanipojilta unohtuu kokonaiskuva: myös niillä luokan kaikilla muillakin oppijoilla on oikeus turvalliseen kouluympäristöön ja ylipäänsä oikeus oppimiseen!
Jos peilataan koulumaailmaa ympäröivän yhteiskunnan todellisuuteen, asia konkretisoituu. Kuinka moni meistä ottaisi dunkkuun säännöllisesti vain siksi, että naapuriasunnossa asuvalla kaverilla on diagnoosi, joka oirehtii väkivaltaisena käytöksenä? Olisiko tämä ihan siedettävä asuinympäristö? Jostain syystä koulussa tämän katsotaan olevan hyväksyttävää, sillä haluammehan kunnioittaa julistustekstiä. Vähiten yllättää se, että julistuksen fanipojat ovat aina niitä, jotka eivät itse luokkahuoneessa edes työtään tee.
Meidän tulee voida edellyttää sitä, että suomalaisessa koulussa jokaisella on mahdollisuus itselleen sopivaan oppimisympäristöön sekä siihen, että kaikkien turvallisuus voidaan taata. Tällaisesta maailmankuvasta jokainen hyötyy. Se vain edellyttää sitä, että ymmärretään, että oikeuksia on kaikilla, ei vain yksillä.
Comments