Julkisessa keskustelussa puhutaan ajan puutteesta, kiireestä, liikkumattomuudesta, empatiakyvyn kehittymättömyydestä, lukutaidon heikkenemisestä, lasten – ja nuorten henkisestä pahoinvoinnista, ahdistuksesta, rajattomuudesta, riittämättömyyden tunteesta, ulkonäköpaineista ja oppimistulosten laskusta.
Syyllisiä etsitään esimerkiksi työelämän hektisyydestä, koululiikunnan riittämättömyydestä, huono-osaisuuden lisääntymisestä, palveluiden riittämättömyydestä, vääristyneistä ulkonäkökriteereistä, inkluusiosta ja vanhanaikaisesta koulusta, jota täytyy koko ajan uudistaa.
Juurisyy on kuitenkin kännykkä. Tuo meidät 90-luvun lamasta uuteen nousuun nostanut ihmelaite, jonka ansiosta meistä on tullut saavutettavia, sosiaalisen median suurkuluttajia, valveutuneita, tiedostavia, maailmankansalaisia, joille kaikki tieto on käytettävissä hetkessä ympäri maailman. Tämä koukuttava ihmelaite on nykyajan tupakka ja huume.
Suurin osa meistä työikäisistä aikuisista on saanut ensimmäisen kännykkänsä vasta aikuisuuden kynnyksellä tai sitä vanhempana, tämän päivän nuoret jo alakouluikäisenä tai sitä nuorempana. Aikuisilla, joiden itsesäätely on jo kehittynyt, on mahdollisuus rajoittaa omaa kännykän käyttöään, monilla lapsilla ja nuorilla se on lähes mahdotonta, varsinkaan, jos sitä ei kukaan rajoita, saati uskalla rajoittaa.
Olin itse pitkään myös siinä käsityksessä, että yhteiskunnasta on vain ylimääräinen aika kadonnut, työelämä on sen verran hektistä, että minulla ei ole enää sitä kaikkea aikaa työpäivän jälkeen, jota minulla ennen oli. Asetin kännykkääni laskurin ja huomasin, että kännykkä vie keskimäärin kolme tuntia vapaa-ajastani päivässä. Ei siis ihme, että aikaa ei enää muulle toiminnalle, kuten ulkoilulle, ystävien tapaamiselle, harrastuksille, lukemiselle, siivoukselle tms. tahdo jäädä.
Yläkouluikäisen lapsen äitinä saan myös aitiopaikalta seurata teini-iän tunnemyrskyn vallassa olevaa nuorta, jota herkästi ahdistaa koulun liiallinen työmäärä. Ei koulun työmäärä oikeastaan ole se ongelma, vaan se kännykkä. Kun päivät kuluvat niin koulussa kuin kotona sosiaalisen median alustoilla, menee jo oppitunneilla moni asia sivu suun. Saati sitten, kun koettaa lukea kokeisiin ja kirjoittaa esitelmiä samalla snäpissä, tiktokissa ja instassa surffaillen ja mikään ei valmistu ajallaan. Deadlinet paukkuvat, niin sitten itketään ja kiukutellaan, että opettajat ovat epäreiluja ja koulu on kamalaa, ahdistutaan ja aletaan etsiä erilaisia syyllisiä netistä omalle käytökselle.
Itsekin olen lapseni suusta kuullut tänä syksynä, vaikka kuinka monta erilaista neurologista diagnoosia, joita hänellä voisi mahdollisesti olla, kun keskittyminen on niin vaikeaa. Ei hän mitään diagnoosia tarvitse, itseaiheutettu keskittymisvaikeus vain. Mutta onko se itseaiheutettu? Minähän olen hänelle sen ensimmäisen kännykän ostanut, auttanut riippuvuuden alkuun ja omalla esimerkilläni vielä vahvistanut. Miten tätä sitten rajoittaa?
Meillä on ollut käytössä erilaisia ruutuajan rajoittajia, mutta joukkopaine ja nuoren ikä on saanut meidät niistä luopumaan. Puhuttukin on, koetettu saada nuori itse tiedostamaan missä menee vikaan.
Opettajana olen myös työssäni pulassa näiden kännyköiden kanssa. Osalla ne pysyvät oppitunnin ajan repussa tai taskussa, osalle jo oppitunnitkin ovat vieroitusoireiden täyttämiä ja kännykkä polttelee taskussa niin, ettei vaan enää pysty olla katsomatta siihen, pitää pyrkiä vessaan kesken tunnin katsomaan, jos ei muu auta.
Kuuntelin aivotutkija Mona Moisalan luentoa, jossa hän kertoi, että ylioppilaskirjoitukset ovat monelle nuorelle ihan hirvittävä tilanne, kun joutuvat olemaan kuusi tuntia erossa kännykästään. Samaisella luennolla Moisala sanoi, etteivät aivot pysty oppimistilanteessa multitaskaamaan.
Tulisiko siis julkinen keskustelu kääntää siihen, että miten saisimme kännykän isännän paikalta takaisin rengin paikalle ja alkaisiko noihin muihin, yhteiskuntaamme ravisuttaviin haasteisiin löytyä sitä kautta myös vastauksia? Voit myös esittää kysymyksen itsellesi, onko kännykkäsi sinun renki vai isäntä?
