Viime päivinä on herättänyt ihmetystä Apu-lehden julkaisema artikkeli, joka perustuu yhden tutkijan havaintoihin kolmessa luokassa kuuden viikon aikana. Avun artikkelissa opettajien työskentely leimataan nöyryyttämiseksi ja pilkkaamiseksi. Tutkija ei ole tästä asiasta halunnut käydä keskustelua, mutta on varmasti saanut lukea Avun artikkelin sitaattinsa ennen julkaisua. Voi siis sanoa, että Avun artikkeli vastaa hänen todellisia näkemyksiään.
Tämän tutkijan kunniaksi on sanottava, että hän viipyi jopa kuusi viikkoa kentällä. Kasvatustieteen alalla se tuntuu olevan pitkä aika, sillä tiedän tutkijoita, jotka ovat analysoineet yhden opettajan pitämän yhden opetustunnin ja tehneet tästä oman tutkimuksensa. Sen lisäksi on toki tutkijoita, jotka analysoivat omaa opetustaan ja siinä käyttämäänsä marginaalimenetelmää.
Yhteistä kaikelle tälle on se, että tutkimustulosten yleistettävyys on aivan olematonta. Jokainen opetusalan työssä oleva ihminen tietää, että yksikin muuttuva tekijä voi saada oppitunnin tasapainon järkkymään - ja näitä tekijöitä on väistämättä yhden tunnin aikana lukuisia. Osaa tekijöistä kutsutaan oppilaiksi ja opiskelijoiksi.
Mielestäni on käsittämätöntä, että tällaisella otannalla tehdyt tutkimukset pääsevät edes alan omien julkaisujen seulan läpi saati sitten valtakunnalliseen mediaan. Tutkija toki mielellään yrittää häivyttää oman otantansa suppeutta ja esiintyy ilomielin kasvatustieteen asiantuntijana ja laadunvalvojana. Näkyvyys myy ja puhujakeikkaa pukkaa, kun kunnolla suomii opettajia.
Tätä tutkimusta on puolusteltu kertomalla sen olevan arvokas keskustelunavaus. Ihan oikeasti millä muulla alalla ammatillinen keskustelu alkaa sillä, että haukutaan alan toimijat surkeiksi kiusaajiksi?
Harkitsisin itse rikosilmoituksen tekemistä siinä tapauksessa, että tutkija tulisi luokkaani ja tutkimuksessaan kertoisi minun työskentelyni olevan opiskelijoideni kiusaamista. Näin pienten otantojen tutkimuksissa on nimittäin varsin vaivatonta selvittää, keitä tutkija on seurannut ja kiusaajiksi nimitellyt.
Muistan itse muutama vuosi sitten, kun eräs kasvatustieteen tutkija tuli tapaamaan minua pipo päässä ja poliittista aatetta kannattava teepaita päällään. Hän haastatteli minua, mutta oma puolueettomuutta ja tasapuolisuutta ajava pedagogiikkani ei häntä selvästikään miellyttänyt. En koskaan saanut hänen lupaamaansa materiaalia luettavakseni, joten tulkitsin, että vastasin tutkijalle väärällä tavalla ja siksi hän päätti jättää minut tutkimuksensa ulkopuolelle.
Auttaisin mielelläni jatkossakin tutkijoita, mutta en tiedä, olisinko siihen enää valmis. Mitä jos tutkija päättää leimata minut kiusaajaksi puolivillaisessa työssään? Entä jos opetankin tutkijan mielestä väärin ja tämä tieto sitten löytyy myöhemmin keltaisesta lehdistöstä?
Kasvatustieteilijät ovat hyvin omahyväisesti kertoneet, että kasvatustieteen tutkimus on laadukasta ja opettajien kokemukset siitä ovat vääriä. Olisikohan kuitenkin syytä harjoittaa itsereflektiota ja miettiä hyvän tieteen tekemisen käytäntöjä? Muuten saattaa päätyä akateemiseksi kiusaajaksi.
Kommentare