Sosiaalisessa mediassa on käyty viime päivinä keskustelua siitä, kuinka kasvatustieteen teorioiden ei koeta antavan valmiuksia käytännön opetustyöhön. Vastaavasti jotkut kasvatustieteilijät ovat sitä mieltä, että opettajia ei tule kuulla lainkaan, sillä opettajien havainnot opetustyöstä ovat vääristyneitä ja siksi eivät sovi tutkimustyöhön lähteiksi.
Monia kasvatustieteen teorioita tuntuu vaivaavan se, että niistä kaavaillaan patenttiratkaisua isoihin valtakunnallisiin ongelmiin, vaikka niitä on koeponnistettu hyvin pienesti ennen väitöskirjan tai artikkelin painomusteen kuivumista. Eräskin saksalainen tutkija opetti yhtä luokkaa yhden vuoden ajan ja teki tästä omasta työstään tieteellistä analyysia.
Jopa meille humanisteille opetettiin, että tieteessä olennaista on toistettavuus. Sillä karsitaan lähtökohtaisesti pois erilaiset lusikantaivuttelijat.
Koska puhutaan ihmistieteistä, muuttuvia tekijöitä on paljon. Oppilaat ja opiskelijat ovat ihmisiä, samoin opettajat. Alueellinen vaihtelu on suurta eikä varustetasokaan ole kaikkialla sama.
On kuvaavaa, että saman oppilaaksiottoalueen sisällä asuu ihmisiä, joille aito ongelma on se, että kakkospurjeveneen talvisäilytyspaikka on eri kuin ykköspurjeveneellä. Samalla alueella asuu myös niitä, joiden perheistä joudumme lukemaan lehdistöstä.
Yhtä lailla meissä opettajissa on hirvittävän isoja eroja. Joku luottaa leukaan ja liituun ja suoriutuu työstään erittäin hyvin. Toinen omaksuu kaikki viimeisimmät teoriat ja päätyy silti itkemään pettymyksen kyyneliä jokaisen työpäivän jälkeen.
Kun tiedetyössä tarvittavan havainnoinnin kenttä on näin sirpaleinen, olisi erittäin tärkeää nimenomaan kuulla opettajia ja arvostaa heidän havaintojaan ja kokemuksiaan. Väitän, että tutkimuksellinen laatu paranee, kun tutkimusta tehdään aidoissa ympäristöissä ja työntekijöitä kuunnellen.
Monien tieteilijöiden suurin ongelma on kammioituminen. Kun arkitodellisuus jää riittävän kauas, erilaiset mallit ja teoriat näyttävät helposti paperilla erittäin hyviltä mutta ne eivät ole missään sidoksissa todellisuuden kanssa. Tästä on kärsitty etenkin suomi toisena kielenä -opetuksessa.
Yli kymmenen vuotta sitten minulle esiteltiin malli, jonka mukaan meidän olisi tullut järjestää kielikoulutusta. Mallissa kielitaidoton ihminen oppi puolessa vuodessa suomea niin, että sai sujuvan peruskielitaidon. Jos hän oli luku- ja kirjoitustaidoton, aikaa annettiin samaan päämäärään pääsemiseen vuosi. Minulle selitettiin, että tutkimusten mukaan tämä voisi olla mahdollista poikkeustapausten kohdalla, mutta tätä haluttiin soveltaa kaikkien samassa tilanteessa olevien kohdalle.
Mallista puuttui kokonaan se, että aikuinenkaan kielenoppija ei ole kone. Kielitaito ei kehity lineaarisesti eikä se ole kielenoppijasta itsestään irralla oleva ominaisuus. Lähtötilanne on aivan erilainen, jos oppija on omasta maastaan akateeminen kuin jos hän on vaikkapa ollut lapsisotilas. Malli oli aivan irrallaan todellisuudesta. Onneksi tässä kohtaa meitä opettajia kuunneltiin eikä mallia otettu käyttöön. Ehkäpä mallin tekijänkin olisi kannattanut kuunnella meitä?
En ole missään määrin tiede- tai sivistysvastainen ihminen. Toivon ja edellytän, että opetusalalla myös tieteentekijät lopettavat opettajien ohitse puhumisen. Katson, että tieteentekijöillä on paljon opittavaa opettajilta ja sama myös päinvastoin.