Elokuu alkaa, ja edunvalvonnassa sekä työsuojelussa on syksyllä valtaisat haasteet, koska koronan toisen aallon uhka näyttää osuvan koulun alkuviikkoihin. Siitä johtuen tämä aivan liian pitkä ja tarkoituksellisen provosoiva avaus edunvalvontanäkökulmasta asiaan, josta kaikilla lienee kokemusta.
Otsikko on raflaava ja niin on tarkoituskin. Iina Salmisen osui opettamisen ytimeen tekstillään “Laitathan etusijalle itsesi ja lähimmäisesi”, jossa mainiosti toi esiin opettajien perisynnin eli muiden edestä tekemisen.
Keväällä kaikki opettajat joutuivat kovan paikan eteen järjestäessään etäopetuksen osin jopa täysin tyhjästä. Etäopetus oli todellista opettamista ja kokonaan uusien ajatusten kautta rakennettua pedagogiikkaa tilanteessa, jossa opetuksenjärjestäjät eivät kaikista digiloikkapuheistaan huolimatta ole panostaneet sen paremmin välineisiin kuin yhteyksiinkään. Opettajat oikeasti venyivät äärimmilleen huolehtiessaan monimuotoisista tehtävistä saadakseen julkisuudessa vain arvostelua siitä, kuinka tehtäviä lähetettiin sähköpostilla tai Wilmaan merkkaamalla.
Mahdollisuuksia muuhun ei edes voinut olla sillä kunnat ovat häpeällisen huonosti hoitaneet oppilaiden välineet. Valtion digi-loikkaan suoma rahoitus on ollut lähinnä vitsi, jota on paikattu puheissa esitetyissä vaatimuksista muutenkin talousvaikeuksissa painiskelevien kuntien omarahoitusuudesta tai vetoamalla älykännyköiden kanssa eläneisiin diginatiivien sukupolveen. Kaikki kriittiset puheet oppilaiden älykännyköiden käyttämisestä lähinnä kaverin kanssa chattaamiseen ja selfieiden ottamiseen on pyritty nopeasti tyrmäämään opettajien haluttomuuten ottaa käyttöön uusia opetusmenetelmiä.
Kun keväällä opettajat erinomaisesti ottivat uudet menetelmän käyttöön huolehtien moninaisilla tavoilla oppilaiden oppimisesta ja hyvinvoinnista, alkoikin huolestunut puhe siitä, että opettajat eivät tee tarpeeksi lastensuojeluilmoituksia. Koulun tehtävät opettamisessa unohdettiin ja esiin tuotiin koulun merkityksellisyys muiden aikuisten tehtäväkentässä lapset ja nuoret unohtaen. Asiassa sivuttiin huolta lapsesta, mutta vain oman profession kautta.
Koulut ovat alkamassa samoine hygieniaohjeineen kuin keväällä. Ryhmissä tulisi pitää etäisyyksiä, käsiä pestä toistuvasta, rajoittaa kontakteja toisten ryhmien ja varsinkin opettajien välillä. Edessä on täsmälleen samat ongelmat, jotka kohdattiin jo keväällä: Turvavälit, ruokailut, välineiden desinfiointi ja pitäminen oppilaskohtaisena, käsien peseminen, pintojen desinfioinnit…
Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia, joilla mallintaminen ja ilmiöiden kuvaaminen on verissä, ja myönnän itsekin kesällä artikkelia lukiessani tai videota katsoessani miettineeni kuinka soveltaa tietoa opetuksessani syksyllä ja jopa tallentaneeni parhaita linkkejä, mutta en todellakaan ole ostanut opetus- ja havaintovälineitä oppilaille. Miksi opettajat tekevät niin – edelleen? Nyt on se hetki, kun oikeasti kuuluu keskittyä perusasiaan eli opettamiseen.
En ole koskaan pystynyt ymmärtämään ajatusta, jossa opettaja hehkuttaa kuinka ihanaa on ostaa kaikkea pientä, joilla voi piristää oppituntia tai tehdä jotain kivaa askartelua. Yleisin perustelu on se, että kunnan rahat eivät riitä, joten tämän on mukavampaa ja saa sitä mitä itse haluaa. Mutta hetkinen! Eikö tuo oikeastaan tarkoittaisi sitä, että ei olekaan “hyvä ja taitava” pedagogi, koska ei pysty (oikeasti halua) opettamaan työnantajan tarjoamilla välineillä ja tuomaan ideoitaan esille niillä? OPH:n uusissa epidemian pahentumisen varalta annetuissa ohjeissa kunnan pitää antaa oppilaalle etäopetuksen vaatimat välineet ja yhteys. Jos kunnalla ei niitä ole, eikö lapsen parhaaksi olisi hankkia tarjouksista niitä?
Missä muussa ammatissa työntekijät itse hankkivat välineitä, jotta voivat tehdä työnsä paremmin? Sairaanhoitajat eivät lomalla käy ostamassa saksia itselleen, jotta voisivat piristää kaveria niillä kivoilla saksilla? Terveydenhuollon henkilökunta ei osta sidetarpeita. Toimistossa ei kukaan osta vihkoja ja kyniä itse, vaan kaikki ostetaan tehtävän hoitamisen tarpeita huomioiden. Puutarhuri ei mene ostamaan siemeniä kylvääksen ne ja hoitaakseen istukkaita ensin kotipihallaan, voidakseen sitten istuttaa ne jonnekin, johon kukkia ei muuten olisi kaupunki istuttanut. Mutta opettajat, kyllä tekisivät kaikkea tuon ja vielä innokkaasti ohjeita toisilleen jakaen, mutta kuka siitä hyötyy?
Työnantaja hyötyy kaikesta siitä, mitä me altruistiset opettajat olemme valmiit hankkimaan. Miksi me haluamme rakentaa vuodesta toiseen Potjemkinin kulisseita ja näyttää, kuinka hienosti me olemme pärjänneet vuosia jatkuneiden leikkausten jälkeen. Miksi me opettajat olemme valmiit valmistelemaan oppitunteja kun kunta ensin lomauttaa meidät? Tekemällä niin ajattelemme helpottavamme kollegan työtaakkaa lomautusten aikana, mutta oikeasti teemme karhunpalveluksen koko opetusalalle. Työnantajalle viesti on selvä - opettajien lomautuksista ei tule suurta haittaa ja niin voidaan tehdä tulevaisuudessakin. Oikeisiin rakenteisiin ei tarvitse puuttua, koska me olemme valmiita “tekemään palveluksen lapsille emmekä anna -90 luvun laman seurausten toistua”, joten korjaamme tilannetta hölmöimmällä mahdollisella tavalla – hankkimalla tarvikkeita itse. Kukaan ei edes kuvittele sanovansa huoltajille tarvikkeita puuttuvan resurssien puutteen takia ja käytämme tätä “kilpailutettua” sinistä pahvia jokaisessa askartelussa, koska niitä on hankittu yhdestä paikasta vain siksi, että kunnan muut toimistotarvikkeita käyttävät hyötyisivät hankinnoissaan. Se pahvi tosin olisi maksanut vähemmän ilman kilpailutusta lähikaupassa ja olisi saanut paria eri väriäkin, mutta annettaessa opettajalle vastuu välineiden hankkimisesta herää heti epäily korruptiosta paikallisen tutun kaupan kanssa aivan toisin kuin traktorin tai pakettiauton hankkimisesta paikallisesta liikkeestä sopivasti ohjatun kilpailutuksen jälkeen.
Sanotaan nyt yhdessä ei kaikelle sille “kivalle”, joka heikentää asemaamme neuvotteluissa. Opettajien on syytä oppia sanomaan ei, jos työnantaja olettaa opettajien hankkivat jotain tavaraa itse tai on jo tottunut siihen hankkimiseen. Opettajan kuuluu sanoa huoltajille, jos emme voi toteuttaa “tätä asiaa tai tehdä näitä asioita”, koska opetuksenjärjestäjä ei ole antanut siihen resurssia.
Sano ei – älä maksa itse. Maksaminen haittaa edunvalvontaa.
Kirjoittaja on pääluottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu.