Sirkku Liitin ammatillisen koulutuksen kurjistunutta tilannetta käsittelevä teksti on julkaistu alunperin Facebookin Opettajien edunvalvonta -ryhmässä 19.11.2019.
Olen toiminut ammatin opettajana 30 vuotta, mutta nyt kaluttuna ja turhautuneena olen osa-aikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, eli teen alle 20 tuntia viikossa työtäni erityisen tuen parissa. Vuosityöaika vei osan palkastani, lisäsi työmäärääni ja teki kaikesta sekavampaa ja vaikeampaa, kun samaan aikaan toteutetaan suuria säästöjä ja mittavaa ammattiosaamisen alasajoa. Ehkä vuosityöajan tulemisen myötä suurin pettymys on ollut koulutusjärjestelmän muuttaminen ammattiosaamisen näyttöihin perustuen. Se jos jokin on järjestelmä, joka asettaa toisen asteen yhä kasvavan tarpeen kasvattajana kyseenalaiseksi. Eläkkeelle jääminen vei myös tarpeellisuudentunteeni, sillä kuulen kommentteja siitä, ettei minun panoksellani ole väliä, kun olen muutenkin niin vähän paikalla. Vietän unettomia hetkiä tekemättä jäävien asioiden vuoksi. Tunnen siis työni valuneen aivan hukkaan.
Erityisen tuen tarve kasvaa joka vuosi, nuoret ja jopa lapset voivat vuosi vuodelta huonommin. Lasten elämä on nykyään aika rankkaa, on hyväksytyksi tulemisen paineita niin kaveripiirissä kuin ennen kaikkea yhteiskunnassa. On ulkonäköpaineet, on pätemisen tarvetta, on häpeää ja hyljityksi tulemisen pelkoa, vähävaraisuutta ja mitä kaikkea muuta. On myös tarpeetonta tien tasoittelua, ylisuojelua ja varsinkin yhteiskunnan esimerkkiä siitä, että heikommat on huonompia. Kouluissa on tukitoimia varmaan enemmän kuin koskaan, kuitenkin se nuori, joka tarvitsisi toipuakseen ja toimiakseen paljon positiivista tukea, jää usein aivan liian yksin ajatustensa ja tuskansa kanssa. Ei ole säännöllisyyttä, rutiineja, joita moni kaipaisi kipeästi. Kouluviikko on rikkonainen ja sen aiheuttaa usein liian suuret koulutusyhtymät tarpeineen ja toimintamalleineen; säästöjen säestämänä.
Panostetaan työelämään sijoittumiseen, työelämässä kouluttautumiseen unohtaen, että nuori, jolla oikeasti on todellisia vaikeuksia esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa, ei siihen kykene. Liike-elämässä ei ole ymmärrystä erilaisuudelle. Tähän liittyen myös perusopetuksen näytöt ovat mielestäni aivan väärä tapa toimia nuorten perustaitojen opetuksessa. Miten voidaan verrata vasta peruskoulunsa päättänyttä perustutkintolaista esimerkiksi aikuiseen alanvaihtajaa, jolla on ikää ja elämän kokemusta jopa 20 vuotta enemmän? Ja kuitenkin heiltä saman tutkinnon suorittajina kuitenkin vaaditaan samaa pätevyyttä. Ammattielämästä on unohtunut kokonaan se ihmisen kasvaminen ihmisenä, vanhempien turvallisessa opastuksessa. Tuottavuus on se tärkein kriteeri jo nuoresta pitäen.
Täytynee surulla todeta, että ammatillista koulutusta suunnittelevilla on kadonnut kosketus todellisuuteen täydellisesti. Mennään "parempien" ja valmiimpien ehdoilla. Ennen oli ammattitutkinnot, ne joissa näytettiin sitä ammattilaisen osaamista ja se osaaminen kertyi ja karttui vuosien kuluessa, aikuistuessa ja kasvaessa osaksi työyhteisöä. Nyt pitää olla jo heti valmis tekemään yritykselle tulosta ja sijoittajille voittoa. Samaan aikaan ammatin sisältöä yksinkertaistetaan, vaikka perustutkinnon perustarkoitus on aiemmin ollut herättää mielenkiinto oppia ammatin monipuolisuus erilaisine mahdollisuuksineen.
Surulla täytyy myös todeta se seikka, että näillä keinoin ei todellakaan ammattien osaaminen, elämäntaitojen karttuminen tai sisäisen palon syttyminen ole varmistettu, vaan on ainakin saatu aikaan se, että moni vanhempi ammattilainen turhautuu palon sammumisen myötä. Säästää voi monista asioista, mutta säästöjä ei saisi toteuttaa niiden kustannuksella, joissa on tulevaisuus, sinun ja minun.