• Pauli Valo

Kirsi Arino: Profession tuhoaminen on uhka

Updated: Jul 29

Olen tehnyt n. 35 vuotta hommia bilsan ja mantsanopena. Aina enemmän kuin mistä on maksettu.


Yleensä olen tehnyt mielekkäitä asioita ”omaan laskuuni”: ideoinut uusia opetustapoja, järjestellyt retkiä ja opintokäyntejä, perustanut koululle puutarhan jne jne. Mutta viimeisen 10 vuoden ”uudistuksissa” työmäärään on kasattu hallintoa, pomojemne oikeusturvaa varmistavaa valvontaa, dokumentointia, verkostopalaveria niin paljon, että opetuksen suunnitteluun ei ole enää aikaa.


Silti samaan aikaan luokissa on erityisluokan verran mitä erilaisimpia tuentarvitsijoita ja kännykkäaddikteja, joiden edes jonkunlainen opettaminen vaatisi nimenomaan lisää suunnittelua. Tukea ei bilsanluokkiin ole riittänyt kuin kaksi kertaa urani aikana. Opetustehtävästä on tullut mission impossible.


Usein tunnen olevani enemmän dementiakodin virikeohjaaja kuin opettaja. Tätä työhön liittyvien odotusten epäsuhtaa ei korjaa mikään muu työaikakokeilu kuin tehtävien vähentäminen. Omassa aineessani hommaa on riittänyt ihan koko päiviksi ja lomillekin ilman laskemistakaan. Enemmän pitäisi nousta barrikadeille holtitonta työmäärän lisäämistä vastaan kuin riidellä vuosityöaika vastaan opetusvelvollisuus -linjalla.

Meidän töitä suunnitellaan 7h 45 min/viikko työajalla. Nämä ihmiset eivät enää hahmota, että me olemme luokassa noin 20 nuoren kanssa lähes koko työpäivän, kun laskee mukaan valvonnat, sählinkien selvittelyt ja ihan peruswilmahommat, monipuolisesta arvioinnista puhumattakaan.


On inhimillistä, että koulussa olematon ihminen nopeasti kadottaa tajun koulun arjesta, mutta siksi pitäisi palauttaa opettajat oman koulunsa suunnittelijoiksi virastoväen ja huonekalukauppiaiden ym. koulu-besser-wissereiden sijasta tai mieluiten yhdessä heidän kanssaan. Nyt me opet katsomme sivusta kun Suomen koululaitos tuhotaan.