Jäin tällä viikolla sairauslomalle työuupumuksen vuoksi.
Oikeastaan jäin pois töistä jo viime viikon maanantaina, mutta päätös mennä työterveyslääkärille ja jäädä loppuvuodeksi sairauslomalle kypsyi sen viikon aikana. Tiistaina kävin viimeistä kertaa työpaikalla moikkaamassa kollegat ja oppilaat sekä ohjeistamassa sijaisen, jättäen heidät selviämään loppuvuodesta miten parhaiten taitavat. Työterveyslääkäri on tulevana maanantaina, mutta ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö sairauslomaa määrättäisi vähintäänkin jouluun asti.
Liian pitkään jatkunut aivojen käyminen kierroksilla on ajanut elimistön pysyvään hälytystilaan, josta se ei enää palaudu. Syke ei laske pitkässä levossakaan, eikä nukkumisesta tule mitään. Pitkin syksyä olin jatkuvasti flunssassa, vaikka noudatin hygienia- ja turvaväliohjeita sen verran kuin nyt opetustyössä saattoi noudattaa, ja kävin viidesti hakemassa koronatestistä negatiivisen tuloksen.
Vuosi 2019 oli ollut erittäin kuormittava muista syistä (ongemia asunnossa, jotka johtivat lopulta kodinvaihtoon sekä läheisen sairastauminen). Töissä kuitenkin pärjäsi, ja se piti paikoin jopa järjissään muun huolen keskellä. Kun nämä huolet alkoivat lopulta väistyä, jyräsivät päälle korona-ajan poikkeusjärjestelyt ennen kuin ehdin näistä hengähtää.
Kesän alkaessa olin aivan lopussa, eikä kesälomakaan riittänyt kunnolla palautumiseen. Tai olisi ehkä riittänyt, jos koulunpito olisi jatkunut normaalina, mitä tietenkään ei tapahtunut. Olen jo pitkään puhunut siitä, kuinka opetustyö nykyisellään on jo niin vaativaa, että minunlaisenikin rautainen superammattilainen siitä vain juuri ja juuri selviää. Nyt korona-ajan poikkeusjärjestelyt ja niiden myötä lisääntynyt työmäärä keikauttivat mittarin kertaheitolla reippaasti kestämättömän puolelle.
Tarkennan vielä, että en pelkää koronaa enkä murehdi omasta, läheisteni tai oppilaiden terveydestä, vaikka tautia kunnioitan ja suhtaudun vakavasti sen leviämisen estämiseen. Pelkkä erityisjärjestelyjen ja viikottaisten ennustamattomien muutosten aiheuttama lisätyö ja stressi olivat omalla kohdallani se viimeinen niitti aiemman kuormituksen päälle.
Kollegat ovat jo useamman vuoden ajan puhuneet riittämättömyydestään mahdottoman edessä, siitä kuinka heillä ei ole resursseja antaa oppilaille sellaista tukea tai opetusta, johon heillä olisi oikeus.
Mielestäni opettajien työsuojelu on täysin epäonnistunut. Kollegat ovat jo useamman vuoden ajan puhuneet riittämättömyydestään mahdottoman edessä, siitä kuinka heillä ei ole resursseja antaa oppilaille sellaista tukea tai opetusta, johon heillä olisi oikeus. Olenkin miettinyt, mikä takaa sen, että puolet Suomen opettajista ei ole samassa tilassa kuin minä nyt, kun tämä kaikki on ohi. Kaikilla ei tietenkään ole henkilökohtaisessa elämässä juuri samaan aikaan valtavaa kuormaa. Mutta ihmisillä on monenlaista, ja jotenkin soisin, että tätäkin työtä olisi mahdollista tehdä niin, että koko ajan ei olisi pakko antaa kaikkeansa, jos ja kun välillä on muutakin kuormaa. Koen myös, että työmme on sen verran tärkeää, että sitä soisi jonkun pystyvän tekemään - jos minä tai joku muu päädymme vaihtamaan alaa, koska se käy meille liian raskaaksi, ei se ratkaise ongelmaa kuin meidän kohdaltamme.
Paljon muitakin ajatuksia asian tiimoilta on, mutta tämän verran jaksoin nyt kirjoitella. Haluan kuitenkin tehdä henkilökohtaisesta poliittista ja keskustella edunvalvontakysymyksistä omaa tarinaani esimerkkinä käyttäen, en varsinaisesti kerätä sympatiaa, vaikka uskonkin monen kokemuksiini samaistuvan.
Julkaistu alunperin Facebookin 12 500 jäsenen Opettajien vuosityöaika, professio ja edunvalvonta -ryhmässä. Teksti on kolmessa tunnissa kerännyt yli 800 reagointia ja 180 kommenttia, joista suuri osa allekirjoittaa tekstin sisällön ja/tai kertoo kommentoijan omasta työuupumuksesta.