Pisa-floppi on ollut viime päivien kestopuheenaihe eikä lainkaan syyttä. Romahdus on ollut melkoinen eivätkä tulevat näkymät ole yhtään ruusuisemmat. Asiaa on kommentoitu jo nyt todella monessa kolumnissa, mielipidekirjoituksessa, asiantuntijalausunnossa ja kansalaiskeskustelussa.
Kiinnitin huomiota siihen, ketkä eivät ole sanoneet mitään. Jännästi ne, jotka olivat kilpaa ajamassa alas suomalaista koulujärjestelmää uudistamisen ja kehittämisen nimissä, ovat olleet täysin hiljaa. Jos jotain on kuulunutkin heidän suunnaltaan, se on ollut lähinnä opettajien suomimista.
Missä ovat ne OPH:n ja OKM:n innostujat, jotka saatiin uskomaan, että entisen kaltainen koulu on taantumuksellinen? Missä ovat ne, joiden mielestä oppikirjoista ja kynistä saa tehtyä ainoastaan nuotioita? Missä lymyilevät ne, jotka ovat loputtomiin tahtoneet leikata akateemisia sisältöjä milloin minkäkin voimavaravästäräkkien värittämiskoulutuksen nimissä?
Faarao Mentuhotep II:n aikakaudella yli 4000 vuotta sitten perustettiin ensimmäiset tiedetyt koulut, joissa opetettiin, luettiin ja kirjoitettiin. Käytännössä sama malli toimi lukemattomissa yhteiskunnissa vuosituhansien ajan.
Mentuhotep II:n ajoista alkanut ja vuosituhansien aikana kertynyt viisaus ei kelvannut suomalaisen koulujärjestelmän uudistajille. Oppimisen, tilojen ja opetuksen tuli olla innostavia eikä vaivannäköä saanutkaan enää edellyttää. Oppikirjaa ei saa olla, ja seinättömässä tilassa opettaja on kasvatustieteilijöiden mukaan seinä.
Kaipaisin nyt Pisa-romahduksesta vastuullisia esille. Olisin iloisesti yllättynyt, jos pöhinäpetterit ja digidorikset tulisivat esille ja kertoisivat, että virheitä tuli tehtyä ja nyt pitää miettiä yhdessä, miten oppimistulosten suunta saadaan korjattua.
Ehkä historia on osoittanut, että me ihmiset olemmekin aika vanhakantaisia oppimisessamme? Ehkä jo Mentuhotep II:n ajoista asti on tiedetty, että oppimisen eteen pitää nähdä vaivaa eikä pelkkä osallistuminen tarkoita osaamista? Ehkä jopa oppikirjat saisivat tulla osaksi opetusta ihan sellaisina paperisina versioina? Ehkä koulun ei enää kuuluisikaan olla elämystehdas vaan paikka, jossa eteneminen edellyttää työtä oppimisen eteen?
En suoranaisesti pidätä henkeä odotellessani ripittäytyviä ulostuloja. Toivoisin kuitenkin, että jotain historiasta olisi opittu. Mentuhotep II:n aikana lukeminen ja kirjoittaminen olivat vain pienen vähemmistön eksklusiivisia etuoikeuksia. Emme kai me halua samaa tilannetta uudestaan?
Comentarios