Yksi opetusalan ikävimmistä piirteistä on se, että kun jotain pitää koulumaailmasta tietää tai selvittää, asiasta tulee tärkeänä kertomaan ihminen, joka ei alan työssä ole. Omasta opetuskokemuksesta voi olla aikaa vaikkapa 25 vuotta ja sen jälkeen ”asiantuntija” on työskennellyt ilmastoiduissa toimistoissa suunnittelu- tai edunvalvontahommissa. Siltikin jykevällä rintaäänellä voi aina linjata ja kertoa, miten muiden tulisi toimia.
Harvassa ovat ne tilanteet, joissa koulumaailmasta saisivat näkyvästi keskustella ne, jotka sitä ovat päivittäin elämässä: opettajat itse. Tässä on myös medialla ja muilla kommentoijien valitsijoilla itsereflektion paikka. Kun haastateltavia valitaan, painotetaanko kokemusta, joka on tullut omakohtaisesti ysärillä? Vai tulisiko haastateltavan olla ihminen, joka pyörittelee pedagogisia malleja tutkijakammiossaan vailla päivänkään opetuskokemusta norssiharjoittelun ulkopuolella? Entäpä pitäisikö kommentoijan olla ihminen, joka tuo itseään asiantuntijana esille ja samalla myyskentelee omia palveluitaan?
Miksi asiantuntjia ei voisi olla se, jonka ohi puhutaan? Miksi opettaja on se, jonka pitää antaa tilaa muille, jotka tulevat kertomaan, miten opettajien pitäisi toimia paremmin? Mistä ylipäänsä päivystävä ohipuhuja edes tietää, miten opettaja toimii?
Opetusalaa leimaa laajemminkin se, että alan asiantuntijatöissä opetuskokemus on haitta, ei hyöty. Kovin moni asiantuntija on halunnut pois opetusalan päivittäisestä työstä, sillä ei ole esimerkiksi kokenut hallitsevansa sitä tai työ on ollut liian kuormittavaa. Tämä tausta ei siltikään estä linjaamasta painokkaasti sitä, miten muiden tulisi toimia. Mielessä käy, että tyhjistä tynnyreistä lähtee äänekkäin pedagogisen puheen kumu.
Toki tutkitulla tiedolla on oma merkittävä paikkansa alan kehittämisessä ja kehittymisessä, mutta kun kysytään arjen kokemuksista, äänen tulisi kuulua kentältä kammion tai myyntipöydän sijaan. Hyvin lähteytetty ja argumentoitu tutkimustyö on toki laajemmassa kontekstissa elintärkeää.
Olen itse ollut kuulemassa monia painokkaita puheenvuoroja siitä, miten ammatillista opetusta ehdottomasti tulee kehittää. Puhuja on ollut joko myymässä omaa ratkaisuaan tai sitten nollakokemuksella kertonut, miten asiat paperilla ratkotaan.
Verrataanpa tätä toisiin ammatteihin: ani harva lääkäri ottaa vastaan ammatillisia vinkkejä Valittujen palojen lääkärikirjan läpi lukeneelta asiantuntijalta. Kovin harva putkiasentaja haluaa kuulla asiantuntijalta, että tekee työnsä huonosti. Onneksi asiantuntija voi tuomitsemisen jälkeen auttaa myymällä aidon Iloa ja valoa jakotukkiin -menetelmänsä, jonka avulla putkiasentaja laittaa suun messingille ja messinkiputket pintaan.
All male panel teki ilmiönä näkyväksi sen, miten haastateltaviksi valikoituu tietynlaisia ihmisiä. Haastan ihmiset pedapuheen paremmintietäjien paikantamiseen. Seuraavan kerran, kun joku julkisesti (mediassa, koulutustilaisuudessa tms.) päättää tietää Sinun työstäsi paremmin, kysy millä lihaksilla hän sen tekee. Heiluttaako vain tuuli huulia? Onko opetuskokemus ajalta, jolloin Pandora dominoi albumilistoja? Onko pedakommentoinnin pätevyys hankittu siittämällä? Onko taustalla verifioitavia faktoja vai löysiä heittoja?
Osana opettajuuden profession nostoa tulee olla se, että meidän ohitsemme ei enää voida puhua. Meitä ei voi vaientaa. Meidän alastamme on jokaisella suomalaisella mielipide. Silti meidän päivittäisen työmme asiantuntijoita olemme me itse, eivät ohipuhujat, myyskentelijät tai päivystävät paremmintietäjät.
Comments