• Matti Seise

Heidi Malinen: Opettajan työn ansaintalogiikasta

Updated: Jul 29

Olen itse työskennellyt suurimman osan urastani julkisella sektorilla. Lähipiiriini ja ystäviini lukeutuu kuitenkin myös joitakin liike-elämässä ja yksityisen sektorin johtotehtävissäkin työuransa tehneitä henkilöitä. Heidän kanssaan olen saanut käydä lukuisia kiinnostavia keskusteluja ansaintalogiikan eroista opettajan työssä ja yritysmaailmassa. Liike-elämässä uransa tehneen silmissä palkkauksen ainoana oikeudenmukaisena perusteena näyttäytyy yleensä työn välitön tuloksellisuus.

Yritysmaailmassa tuloksellisuutta onkin useilla aloilla suhteellisen helppo mitata. Työntekijän tehokkuuden mittari on se, kuinka monta euroa työntekijä yritykselle tuo. Palkka voidaan luontevasti maksaa suhteessa siihen euromääräiseen hyötyyn, jonka työntekijä yritykselle tuottaa. Periaatteessa vastaava logiikka voisi opettajan työssäkin toteutua, jos opettaja työskentelisi yksityiskoulussa, jonka lukukausimaksuilla ei olisi mitään laissa säädettyä ylärajaa. Tällöin lähtökohtaisesti poikkeuksellisen taitavaksi tiedetty opettaja houkuttelisi kouluun maksukykyisten vanhempien lapsia oppilaiksi, ja oppilaiden vanhempien maksukyvyn keskiarvon paranemisen myötä koulu voisi myös nostaa lukukausimaksuja ja siinä ohessa myös taitavaksi tiedetyn opettajan palkkaa käytännössä ilman ylärajaa. Tällainen äärimmäistä epätasa-arvoa yhteiskuntaan tuottava koulutustoiminta ei kaikeksi onneksi (vielä) ole Suomessa mahdollista.

Suomalainen opettaja opettaa siis juuri niitä oppilaita, jotka hänelle opetettavaksi annetaan. Poikkeuksellisenkin hyvästä työsuorituksesta on yleensä palkkiona lähinnä lämpimiä sanoja ja mahdollisesti tuikkukippo kevätjuhlapäivänä. Poikkeuksellisen hyvää työtä tekevä opettaja ja naapuriluokan kolmekymmentä vuotta vanhoja kalvoja piirtoheittimen lasille heittelevä kollega saavat todennäköisesti lähes samaa palkkaa. Saattaa olla, että jälkimmäisellä palkka on esimerkiksi ikälisien ansiosta aavistuksen verran parempikin. Tämä on yritysmaailmassa uransa tehneen silmissä aivan käsittämätön asetelma. Olen kuitenkin usein opettajan työn ansaintalogiikkaa koskevissa keskusteluissa sanonut, että vaikka ei asetelma minustakaan mukava ole, eikä välttämättä optimaalisella tavalla kannustava, olen kuitenkin tietyin ehdoin valmis sen hyväksymään.

Miksi sitten olen tällaiseen ainakin näennäisesti jopa laiskuuteen kannustavaan palkkausmalliin opettajan työssäni valmis sitoutumaan? Vastaus on yksinkertaisesti se, että parempia vaihtoehtoja ei juuri ole tarjolla, ellei sitten valtakunnan tasolla siirrytä malliin, jossa parhaat opettajat napataan kalliisiin yksityiskouluihin ja julkiselle sektorille jää vain jämät. Tämä taas olisi täysin arvojeni vastaista.

Ongelmana palkkauksen tulossidonnaisuuden toteuttamisessa on se, että opettajan työn tuottama euromääräinen hyöty on vaikeasti mitattavaa ja vain pieneltä osaltaan välitöntä. Opettajana yhteiskunnalle tuottamani konkreettinen, euromääräinen hyöty saattaa syntyä esimerkiksi sitä kautta, että olen onnistunut vahvistamaan yksittäisen oppilaan itseluottamusta, auttanut häntä löytämään kiinnostuksen kohteen, joka myöhemmin kantaa ammattiin asti, ja valanut oppilaaseen uskoa siihen, että hän pystyy saavuttamaan tavoitteensa. Ei liene mitenkään poikkeuksellista, että jonkun työlleen omistautuneen ja taitavan opettajan rooli on ollut varsin ratkaiseva sen suhteen, viekö yksittäisen oppilaan polku sosiaalitoimiston luukulle vai taitavaksi, motivoituneeksi ja veronsa kiltisti maksavaksi työntekijäksi. Myös oikea-aikaisen tuen tarjoaminen perheelle voi säästää yhteiskunnalta pitkän pennin vielä kymmenien vuosien päästäkin. Tätä kaikkea on kovin vaikea palkkaneuvotteluissa työnantajan kanssa osoittaa.

Edellä mainituista syistä pidän paikallista sopimista erityisen huonosti opettajille sopivana neuvottelumallina. Tehokkaasti toimiva, työmme luonteen ymmärtävä, keskitettyjä palkkaratkaisuja tuloksellisesti neuvotteleva ammattiliitto onkin meille opettajille elinehto paljon enemmän kuin se on monelle muulle asiantuntijaryhmälle. Tämä on myös keskeinen ehto sille, että olen valmis hyväksymään työni tuloksellisuuden heikon korrelaation palkkani määrän kanssa. Peruspalkan on oltava oikeudenmukaisesti määräytyvä ja riittävä, sillä työn tuloksellisuuden perusteella neuvoteltavia lisiä ei käytännössä ole odotettavissa.

Yritysjohtajan silmissä näyttää epäilemättä erittäin tehottomalta julkisten varojen käytöltä, että kaikille opettajille maksetaan yhtä paljon työn konkreettisesta tuloksellisuudesta riippumatta. Joissakin yritysmaailman tyypillisissä työtehtävissä sama palkka kaikille saattaisikin helposti johtaa siihen, että suuri osa työntekijöistä hoitaisi työnsä minimipanoksella. Uskallan väittää, että opettajan työssä riski tähän on merkittävästi vähäisempi kuin monessa muussa ammatissa, vaikka luonnollisesti on olemassa myös opettajia, jotka pyrkivät menemään siitä, missä aita on matalin.

Opettajan työ on ainakin toistaiseksi itsenäistä asiantuntijatyötä, jossa jokainen opettaja on merkittävässä määrin myös itsensä johtaja. Pelinappulat tässä työssä ovat kuitenkin kovin toisenlaisia kuin monessa muussa vastaavassa itsenäisessä asiantuntijatyössä. Yritysmaailmassa pyritään tuottamaan euroja yrityksen kassaan, ja pelilaudalla siirreltävät nappulat ovat yleensä viime kädessä euroja. Opettajan pelilaudalla liikkuvat nappulat taas ovat kokonaisia nupullaan olevia ihmiselämiä. Kvartaalitalouden toimintaperiaatteisiin sidotut ansaintamallit sopivat tähän todellisuuteen kovin huonosti. Opettaja on silti (keskitetysti neuvotellun ja reilun) palkkansa ansainnut ja saa toivottavasti jatkossakin olla oman työnsä tärkein johtaja. Työn näkyväksi tekemiseen siinä mielessä kuin yritysjohtaja sen ymmärtää suhtaudun sen sijaan opettajan työssä hieman skeptisesti. #asiantuntijuus #professio #palkkaus #opettajuus