Ihmiset pitävät tarinoista, joten haluan kertoa teille tarinan. Minulla oli ilo ja kunnia seurata hammaslääkärin työtä. Potilas otettiin vastaan ja hänen kanssaan käytiin alkukeskustelu. Tämän jälkeen hammaslääkäri ryhtyi tekemään varsinaista työtään. Potilaalle laitettiin puudutuspiikki, jonka aikana työtä ei tehty, vaan odoteltiin mömmöjen vaikutusta. Jossain vaiheessa hoitotoimenpiteen aikana hammaslääkäri joutui poistumaan varastoon hakemaan sieltä tarvikkeita tms. (Normaalistihan tämä olisi ollut hammashoitajan tehtävä, mutta hän teki samaan aikaan toista tehtävää, joten oli luontevaa, että tämä korkeasti koulutettu hammaslääkäri varmisti prosessin sujuvuuden ja kävi itse varastossa). Potilaan hoito valmistui, minkä jälkeen hammaslääkäri kävi loppukeskustelun ja arvioi potilaan tilannetta ja jatkotoimenpiteiden tarvetta. Tämän jälkeen potilas siirtyi hallinnon pariin ja hänelle varattiin uusi aika seuraavaa käyntiä varten. Tässä ei ole mitään kummallista, eihän? Minusta olisi kuitenkin ollut kohtuullista, että alkuhaastatteluun ja loppuarviointiin käytetty aika olisi ollut 0,8 kertoimella laskussa ja vain se aika, kun sormet ja työkalut ovat suussa olisi ollut 1,0 kertoimella laskutettua työtä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan lasku oli ihan täysimääräinen.
Miksi opettajan työ olisi toisin? Miten voidaan määritellä, että jokin työtehtävä on 0,8 kertoimella kun taas toinen maksetaan täysimääräisesti? Kumpikin työ on yhtä arvokasta ja monesti tämä 0,8 kertoimen työ edellyttää suurempaa panosta ja keskittymistä kuin varsinainen opettaminen. Kotona tai muualla (vaikka kesämökillä) tehtävässä työssä opettaja käyttää usein omia laitteita, sähköä, paperia, toimistotarvikkeita (koska useimmat meistä eivät pölli niitä työpaikaltaan). Eikö tällöin korvauksen tulisi olla jopa suurempi, jotta se kattaisi kustannukset?
Olisiko aika ottaa keskusteluun uusi ulottuvuus ja edellyttää kaikesta työstä 1,0 kertoimella maksettavaa palkkaa? Vastaavasti vuosityöajan sijasta voitaisiin palata viikkotyöaikaan tai kuukausittaiseen työaikaan, kuten monella muulla ammattialalla on. Työkuorma määriteltäisiin ja mitoitettaisiin kaikilta osin siten, että sen ehtii tehdä työaikana ja tätä ylittävä osa olisi, kuten monella muullakin alalla ylityötä. Poikkeavasta työajasta luonnollisesti maksettaisiin asianmukainen lisä, kuten muillakin ammattialoilla. Tämä luonnollisesti toisi painetta organisaation keskijohdon sekä ylemmän johdon suuntaan. Tehtävissä on kuitenkin älykkäitä ja pystyviä ihmisiä, joten tämä varmaan onnistuisi pääsääntöisesti hyvin.
MISTÄ SÄÄSTÖÄ sitten olisi puristettavissa, koska siitähän viimekädessä on kyse? Pitää säästää. Mitä jos ei säästettäisi, vaan lisättäisiin tuottavuutta? Ajatellaan, että lisätään tukihenkilöstön määrää: sihteereitä, assistentteja (tekemään suurimman osan hallinnollisista tehtävistä, joita nyt on vieritetty opettajille), vahtimestareita hoitamaan AV-laitteet (koska täytyyhän tässä digitalisoidakin) ja vaikkapa perinteinen siivooja ja talonmieskin (jotta opetustilat olisivat moitteettomassa kunnossa). Heillä kaikilla on käsittääkseni (ja valitettavasti) pienempi palkka kuin opettajalla, joten kustannusvaikutusta varmaan löytyisi.
Jakamalla opettajan työtaakkaa ja keskittymällä ydintehtävään – opettamiseen ja ohjaamiseen – sekä siirtämällä hallinnollisia yms. tehtäviä muiden ammattiryhmien edustajille saavutetaan monia etuja, kuten: 1) asioiden sujuvuus lisääntyy; 2) asiakastyytyväisyys lisääntyy; 3) eri henkilöstöryhmien jaksaminen lisääntyy jne. Viime kädessä väsymyksestä aiheutuneiden virheiden korjaamisesta aiheutuvia kustannuksia voidaan välttää ja uupumisesta johtuvia sairauslomia ei tule niin paljon (eikä sijaistarvekaan ole niin ilmeinen) ja säästöjä syntyy (siis ainakin minun talousmatematiikallani ja niillä johtamisopeilla, joita olen saanut ja harjoittanut ”edellisessä elämässäni”). Tämä toki edellyttää, että palattaan perinteiseen koulumaailmaan, jossa opetus- ja oppimisresurssit ovat fyysisesti läsnä samassa tilassa ja kumpikin osapuoli osallistuu opetukseen. Tästä voisin kuvitella seurauksena olevan se, että vanhempien (ja ehkä myös oppijoiden) tyytyväisyys lisääntyisi, koska oppija olisi oppilaitoksessa sen sijaan, että ”itseoppii” pelaamalla tietokonepelejä kotona ja kuormittaa perheen muonahuoltoa. Luultavasti seurauksena olisi myös oppiasteesta riippuen paremmat tulokset kansainvälisissä vertailuissa. Käsitykseni mukaan ammatillisessa koulutuksessa myös työnantajat olisivat halukkaita ottamaan sellaisia henkilöitä työssäoppimaan, jolle on annettu riittävät perustiedot ja valmiudet ammattia varten.
Comments