top of page
  • Pauli Valo

Käärmeenkieliseireenit ammatillisen koulutuksen marginaaliin painajina

Ammatillisen koulutuksen ympärillä on vellonut pitkän aikaa muutoksia ja niihin liittyvää muutospuhetta. Vanhan ammatillisen koulutuksen perusta hakattiin murskaksi ja rouhittiin pölyksi reformilla, vuosityöajalla sekä niitä seuranneella oppivelvollisuusuudistuksella.


Oppivelvollisuusuudistuksen myötä jokaiselle oppivelvolliselle tulee tarjota opiskelupaikka riippumatta siitä, onko hänellä halua, taitoa tai riittävää terveydentilaa opintojen suorittamiseen. Paine tämän porukan sisäänottoon on etenkin ammatillisella puolella, vaikka lukiotkin ovat saaneet osansa.


Kun kouluun sitten tulee koulukyvyttömiä, -motivoitumattomia ja -kunnottomia, alkaa kannunvalanta siitä, että jotain heidän pitäisi opiskella. Moni toki päätyy nivelvaiheen opintoihin, mutta iso osa myös tutkinto-opiskelijoiksi. Tässä kohtaa käärmeenkieli alkaa liikkua: jos opiskelijan osaaminen ei riitä, rimaa pitää laskea.


Ajatus kuulostaa ylevältä, mutta arjessa se on toteutuskelvoton. Ammatilliset oppilaitokset eivät itse keksi tutkintojensa sisältöjä fiilispohjalta vaan lainsäätäjä määrittää raamin, jota OPH valmistelee ja oppilaitos soveltaa. Monella alalla on vielä muutakin alakohtaista, velvoittavaa lainsäädäntöä, jota ei voi mitenkään sivuuttaa.


Olen itse tehnyt tähänastisen työurani ammatillisella puolella ja tullut tietoiseksi alakohtaisista riskeistä sekä vaaroista, joita niistä aiheutuu. Laitan esimerkinomaisen listan alle:


· sähköalan opiskelija sai aikaiseksi valokaaren, koska oletti toimivansa jännitteettömässä ympäristössä. Tähän olisi pahimmillaan voinut kuolla.

· trukinkuljettaja kaatoi trukin hallissa kyljelleen, koska ei ymmärtänyt, mitä tarkoittaa ”seis” tai ”stop”. Trukin turvarakenne onneksi toimi, mutta vakavan onnettomuuden vaara oli ilmeinen. Trukki kun painaa helposti yli 4000 kg.

· lähihoitaja ei ymmärtänyt kelloa, kalenteria tai mittayksiköitä.


Jokaisella ammatillisen puolen opettajalla on varmasti näitä esimerkkejä loputtomasti tarjolla. Yhdistävä tekijä niissä on, että vaarassa ovat joko opiskelija itse tai myös muut. Ja opettaja on vastuunkantajana.


Tätä samaa keskustelua on jo käyty vuosien ajan kielitaitoon liittyvien haasteiden takia. Myös silloin on vaadittu riman laskemista etenemisen helpottamiseksi.


Kun toimintaympäristö on tämä, niin monesti olen yrittänyt kysyä, että mistä sitä rimaa pitäisi vielä laskea? Kaikista ei valitettavasti koskaan tule sähköasentajia, vaikka me kuinka toivoisimme. Ja toisaalta: onko järkevää antaa opiskelijalle illuusio osaamisesta, jos työelämä tulee osoittamaan, että tällainen ihminen ei ikinä työllisty alalle?


Hyvin moni ammatillinen opettaja kipuilee eettisen kuormituksen kanssa, koska kokee, että joutuu opettamaan ihmisiä, joiden valmiudet eivät ehkä koskaan riitä alan opiskeluun. Tämä aiheuttaa myös joukkopakoa alalta.


Meidän tulisikin taata, että opiskelija valmistuessaan oikeasti osaa ne asiat, jotka täytyy osata. Tämä ei onnistu pakottamalla tai rimaa laskemalla. Meidän täytyy kehittää järjestelmää myös niin, että koulukunnottomien paikkana olisi joku muu kuin koulu. Se olisi kaikkien ja etenkin koulukunnottoman itsensä etu.


Me tarvitsemme jokaisen ihmisen työpanosta, jotta yhteiskuntamme voisi toimia jatkossakin. En myöskään halua, että yhteiskuntamme jäsenet syrjäytyvät. Nykyisen kaltainen professioiden polkumyynti ja helppoheikkihuutelu eivät tätä asiaa ratkaise.




86 views0 comments

Recent Posts

See All

Commentaires


bottom of page